Kuntoilua ja kultainen M

Olen aivan saatanallisen huonossa kunnossa. Oikeasti. Käsittämättömän huonossa.
Kävin lääkärissä ja ne otti jostain syystä minulta EKG:n, siinä ei näkynyt mitään muuta erikoista kuin se, että pulssini on 49 lyöntiä minuutissa.

Lääkäri sanoi, että taidan olla aika huippukunnossa. Kyllä. Olen erinomaisessa kunnossa. Olen viimeeksi ottanut juoksuaskeleita ehkä kaksi vuotta sitten. Hengästyn portaissa kun tulen kotiin, (asun ensimmäisessä kerroksessa) ajan autolla kaikki autoa pidemmät matkat. Pulssini on todennäköisesti alhainen sen takia, että se ei vaan yksinkertaisesti jaksa pumpata sen useammin.

Mikä minut on tähän tilaan saanut? Olin nuorempana aktiivinen urheilija. Harrastin kaikki mahdollisia palloilulajeja. Tosin, laiska kun aina olen ollut, olin yleensä maalivahti. Olin armeijassa yhteensä viisi vuotta. Vaikka olinkin ilmatorjunnassa jossa liikuntaa ei luonnostaan niin paljon ole, olivat varuskunnan hyvät liikuntamahdollisuudet hyvä kannuste ja pysyin edes suht siedettävässä kunnossa.

Nyt olen ollut poissa armeijan hommista vajaat kaksi vuotta. En paina montaa kiloa enempää, mutta esim housukokoni on kasvanut kahdella tuumalla. On tapahtunut perinteinen lihaksista läskiksi ilmiö. Työ matkapuhelinliikkeessä ei ollut kovin kuluttavaa. Kaiken sen vähäisenkin kulutuksen kompensoin pikaruualla. Nykyään olen reissuhommissa, ajan yli 6000km kuukaudessa ja syön vain huoltoasemilla, pikaruokapaikoissa tai pihviravintoloissa.

Pikaruoka. Suhtautumiseni siihen on ollut aina melko sairas. Kun katsoin Super Size me elokuvan jossa kerrottiin pikaruuan vaikutuksista ihmisen terveyteen, reaktioni oli sairas nälkä ja heti piti mennä hakemaan Mäkkäristä isoin mahdollinen ateria ja tempaista vielä parit hampurilaiset ja pirtelöt kyytipojaksi.
Kun ensimmäinen McDonalds avattiin Lappeenrantaan vuonna 1995, söin myös ensimmäisen Big Mac ateriani. Tämän sysäyksen jälkeen olen syönyt vähintään kolmesti viikossa mäkkärissä. Ja tämä on oikeasti todella varovainen arvio. Eli huikeat n. 1900 ateriaa! Jos aterian keskihinta on ollut esim. se noin 6€, olen laittanut tienesteistäni huikeat 11500€ kultaiselle M:lle. Suomen ensimmäinen McDonalds avattiin Tampereelle vuonna 1984, tämän jälkeen Ronaldeilla on ollut vain kaksi voitollista vuotta. Minua ei ainakaan voi syyttää..

Mitä pikaruoka on vaikuttanut minuun? Minulla täytyy olla huikeat geenit, kun en ole tämän läskimpi. Lääkäri kuitenkin sanoi maksa-arvojeni olevan koholla ja neuvoi minun vähentävän juomista. Ennen testejä olin ryypännyt tämän vuoden aikana ehkä kaksi kertaa.. Joten lienee paistorasvalla ainakin jotain tekemistä asian kanssa.

Kun muutin Tampereelle, sain puolustusvoimista mukavan erorahan. Päätin sijoittaa siitä merkittävän osan kuntoiluun. Ostin Atletico-kuntosalille vuoden kortin hintaan 700€. Ostin saakelin makeat kuntoilukuteet, proteiinit ja kreatiinit kuntoon, sain henk. koht. kuntosuunnitelman. Tavoitteena kreikkalaista patsasta muistuttava taideteos.

Menin intoa piukeena salille. Ensimmäisen viikon aikana kävin siellä kolme kertaa. Tuijottelin hauistani peilistä kaiket päivät, vaikka tiesin että lihaskudosta syntyy lisää vasta useamman kuukauden harjoittelun jälkeen. Sitten koitti mullistva päivä. Menin suht täydelle salille ja ajattelin aloittaa jalkaprässistä. Vieressä oli suhteellisen massiivisen kokoinen karju joka nosteli prässiä hikihatussa 150kg:n painolla. Ajattelin että näytetääs nyt kun olen jo vähintään Herkuleksen voimissa. Tyrkkäsin 175kg tankoon ja rupesin pumppaamaan tyynellä ilmeellä.

Tein 12 toistoa ja viimeisen noston yhteydessä päässä kuului naks. Sain nostettua painot tukeen, mutta sitten päässä pimeni. Istuin prässissä ja kuulin vain ääniä jotka tulivat ikäänkuin tynnyristä. Ennenkuin tajusinkaan latasin kunnon mäkkärioksennukset keskelle kuntosalin lattiaa. Suoraselkäisenä miehenä, heti kun taas jotain näin, poistuin viivana pukuhuoneeseen ja ilman suihkua kotiin. Koko vuoden aikana en enää salille mennyt. Halvaksi tuli. Haluan vielä tässä välittää anteeksipyynnön salin siivoajalle.

En halua lihoa muodottomaksi, en halua että olen kolmikymppisenä viiskymppisen kunnossa. Siksi teen tässä julkisen lupauksen.

Minulla on kertausharjoitukset 10.6. Sitä ennen en syö yhtään roskaruokaa ja käyn kuntoilemassa vähintään kolme kertaa viikossa. En halua oksentaa keskelle vekaranjärven juoksurataa.

Krapulassa töihin

Niin.

Tämänhän on jo moni nähnyt. Tarina videon taustalla on aika perinteinen. Pikku humalat, jatkot, ilta päättyy hotelliin, aamulla sangen huono olo, töihin pitäisi mennä.

Se mikä tästä kerrasta teki poikkeuksen, on se että meikäpoika innostui dokumentoimaan heikon oloni kännykkäkameralla. Video sisältää selkeän käsikirjoituksen, vaikka otos onkin totaalisen spontaani. Niin spontaani, että en edes muistanut videointiani. Kun pätkän puhelimen syövereistä löysin joitakin viikkoja myöhemmin, oli se mielestäni riemukas. Halusin jakaa videon lähimpien ystävieni kanssa. Sen sijaan että olisin lähettänyt pätkän sähköpostissa, päätin perustaa käyttäjätunnuksen YouTubeen ja tunkea tuskani tulkinnan ns. tuubiin.

En olisi ikinä arvannut että porukka löytää videon ääreen. Alle kolmessa viikossa videota oli katsottu 300 000 kertaa, se oli saanut 700 kommenttia, merkattu suosikkivideoksi yli 1500 kertaa, arvioitu 4,5 tähden arvoiseksi. Video oli myös kaikista Komedia-leimalla arvioiduista videoista yhden viikon kahdeksanneksi katsotuin koko YouTubessa! Sisäpiirivitsi siis.

Silloisen firmani johto myös kiinnostui videosta ja epäsuorasti minut käskettiin poistamaan video netistä. Nyt on duunipaikka vaihtunut, joten otan tämän riskin uudestaan. Haluan sanoa etten ole ylpeä olostani, en suosittele krapulassa töihin menemistä, enkä edes alkoholin käyttöä. Video on kuitenkin mielestäni hauska kuvaus ja sisältää aitoa kärsimystä. Minun on helppo katsoa videota ns. ulkopuolisen silmin, sillä onhan minua sangen vaikea kuvasta tunnistaa. Saa nähdä kauanko viitsin tätä videota täällä ja Tubessa pitää, uskon kuitenkin että tällä kertaa video ei aivan yhtä hurjaa suosiota saavuta, joten mahdollisesti hyvinkin pitkään.

Nimiä

Lapsuudessa sadepäivinä oli joskus tylsää.
Yksi mielenkiintoinen tapa viihdyttää itseäni oli
selata puhelinluetteloa ja etsiä lystikkäitä nimiä/ nimiyhdistelmiä.

Yksi on jäänyt mieleen yli muiden: Terveisiä vain Lehtori Reija Margareta Römpötti-Papuselle.

Myös nyt jo kun ikä on lähempänä kolmeakymmentä kuin mitään muuta kymmentä, saa sitä itseään hauskutettua melko erikoisin keinoin. Päivänä eräänä eksyin Väestörekisterikeskuksen Tilastot osioon.

Tietysti piti ensiksi katsella montako Jussia Suomesta löytyy. (Yhteensä 24104) Jussi nimen kulta-aika on osunut vuosiin 1980-1999 jolloin nimettiin lähes 10 000 Jussia. Tämän jälkeen innostuin testaamaan kaikki perheenjäseneni ja ystäväni.
Kun tämä kävi tylsäksi päätin testata totaalisen random sanoja. Hämmästyin suunnattomasti! Oli vaikea löytää sanaa, jota joku onnekas ei olisi saanut etunimekseen! Seuraavassa lista erikoisimmista:

Homo (1kpl vuosina 1900-1919)
Kelli (12 kappaletta Naisia)
Mursu (2kpl miehiä vuosina 1980-1999, ihan harmittaa omien vanhempieni mielikuvituksettomuus)
Ilves, Kalpa, Kerho löytyvät ns. jääkiekko nimistä. Harmittelin että Saipaa ei näkynyt. Kun jalkapallon puolelle mennään, niin eräs punaisten kannattaja on nimennyt lapsekseen Pool. Vähemmän yllättävää on se että ManUn kannattajia löytyy yli 1500.

Ihana on nimenä yhdellä miehellä ja 66 naisella, Kamala nimi löytyy neljältä naiselta. Liekö sattuneet samaan perheeseen.

Vanhan äidinkielen opettajani isoäidin nimi oli ollut Ainoa Meren Helmi. Kun siihen lisätään sukunimi Holopainen, on kontrasti mielestäni vähintään erikoinen.

Susi on yllättäen vain naisten nimi, heitä on 12 kappaletta. Liekö nimitys Susi-ruma viittaus johonkin ihmiseen, eikä suinkaan metsiemme takkuturkkiin.

Suomesta löytyy Hemuleita, Muumeja ja tietysti useampi Myy. Pienenä pettymyksenä Haisuli oli vielä käyttämättä. Tarttukaapa onkeen!

Neljä miestä ovat olleet pienestä pitäen Ukkeja. Mikähän heidän hellittelynimensä on ollut lastenlasten suusta?

Taku (9 miestä, 6 naista) on Tikua (1 mies 4 naista) suositumpi nimi. Aku (2712)voittaa Iineksen (1414). Pluto (1 mies) ottaa pahasti nokkiin Hessulta (12) Heitäkin suositumpi on Pelle (42). Roopen (5262) vihollisista Milla (8287, yksi mies) pesee lattiaa Piillä (60, 58 naista) ja Karhu (2) koplalla.

Nimiksi on annettu mm. Pelto, Tie, Loma, liekö viittauksia ns. alkusysäykseen.
Alkulähteeksi käy myös: Pomo, Viera(s), Oma, Ukko, Akka.
Edellisiin liittyen, on alkuun panemiseen syynä voinut olla myös Kalja (1 nainen)tai pahemmassa tapauksessa Piri (13)

Niin.. ihan tässä ihmetyttää että pienempänä en kehdannut sanoa toista nimeäni (Samuli) kun se oli niin älyttömän nolo ja poikkeuksellinen.
Jaahas. Emäntä tulee kohta kotiin, pitäisiköhän se laittaa Kelli Mursu aluille.

Tulitusta

Seuraavan tekstin kirjoitin aikanaan Jatkoaika-keskustelupalstalle osioon "Silloin hävetti"
Teksti on nyt sieltä poistunut, mutta ylpeänä tapauksesta haluan että tapaus jatkaa eloaan. Siksi copy+pastetan sen tänne. Nauttikaa!

Olen ollut joskus pimeässä menneisyydessäni armeijassa kapiaisena. Toimin aselajissa jossa ei liikaa liikkumaan pääse, kun liike tapahtuu autoilla ja muutenkin toiminta on pykälän verran leppoisampaa.

Tämä tarina sijoittuu yhteen urani rankimmista viikoista, kun johdin T3 taisteluammunnat Pahkajärven Isku-uralla. Kaikki viimeaikoina armeijan käyneethän tietää, että T3 on ns. kissanpolku ammunta, jossa partio saa tehtävän ja tuhoaa tehtävän aikana kohtaamansa vihollisen. Se mikä kyseisestä ammunnasta tekee kapiaiselle rankan, on se että viikon aikana ammutin yhdessä tulitoiminnanvalvojani kanssa 200 paria. Kiire oli tolkuton, joten 300 metrin radan päätteeksi juoksimme aina alkuasemiin. Nopeasti laskettuna siis viiden päivän aikana kävelimme ampujien perässä jatkuvasti tarkkaillen sen 60km ja juoksimme takaisin toiset 60. Kyllä siinä oli läskille IT-miehelle urakkaa.

No.. Itse ammunnat meni hyvin ja taisteltiin jo viimeistä päivää. Enää kymmenkunta paria jäljellä ja ammunnat olisivat turvallisesti ohi. Jokin kuitenkin teki tästä aurinkoisesta kevätpäivästä ikimuistoisen. Olin juuri juossut alkuasemiin ja minuakin lihavampi tulitoiminnan valvoja tuli vielä n. 100 metriä perässä. Täysin varoittamatta aamuinen armeijakahvi ilmoitti tehneensä työnsä valmiiksi. Sanoin ääneen "NYT!", ja lähdin viivana juoksemaan vaara-alueen taakse. Talvi oli sangen luminen ja kahlasin reisiin asti koskemattomassa lumessa. Jokaisella mannemaisella jalannostolla sulkijalihaksen työ kävi yhä tukalammaksi. Paniikissa riisuin punaisen varoliivini, ettei koko ampuva komppania näkisi kirkkaasti pellolla loistavaa paskantajaa. Eipä se vihreä camokaan nyt liikaa suojaa antanut. Äkkiä vähän suojaa antavan näreen taakse tiikeriloikalla ja ei sekuntiakaan liian myöhään housut kinttuihin.

Sieltähän tulla tupsahti pakillinen totaalisen kokkareetonta tavaraa iloisesti poksahdellen. Tässä vaiheessa huomasin että runsas lumisuus ei ollut hyvästä, sillä koko liejulammikko tippui vain noin 20 senttiä alemmas ja alkoi siitä vastustamattomasti valua kalsareihini. Tässä vaiheessa minua jo huhuiltiin viranomaiseverkon (VirVe)radiolla.
"Ammunnan johtaja, tulitoiminnan valvoja, missä olet?"
Minä: "Mun piti mennä"
TTV: Mihin sä menit?"
Minä: "Siis piti MENNÄ MENNÄ"
TTV: "Joo mut mihin? Pitäis jatkaa!"
Minä: "Jatka yksin, mun oikeesti piti nyt mennä"
TTV: "Voinko mä jatkaa, mistä tiedän ettet oo maalialueella?"
Minä: "Minä olen ammunnanjohtaja, tiedän missä maalialue on, enkä TODELLAKAAN mene sinne paskalle"
Tuon lauseen sanottuani tiesin kuulevani asiasta vielä. Korvia, jotka tuon lauseen kuuli, oli melko korkeallakin taholla.

No. Mutta palataan suuremman ongelman pariin. Eli se kakka.. Sehän valui sitten housuihin. Paperia? No eipä tietenkään. Eipä auttanut kuin ottaa kourallinen lunta ja ruveta pyyhkimään poskia enimmistä sonnista. Kun lähelle anusta päästiin, voin kertoa että tuska on valtava. Joku on joskus sanonut, että kaikkeen tottuu paitsi jääpuikkoon perseessä, koska se ehtii sulaa ennen kuin siihen tottuu. Omasta kokemuksestani voin kertoa että tuskin tottuisin ilman sulamisreaktiotakaan. Kivekset kiipesivät jopa varren yläpuolelle ja sulkijalihas olisi varmaan puristusvoimallaan katkaissut lätkämailan.Totesin kalsarit menetetyiksi. Onneksi skapparilla on aina nahkamies mukana jolla silvoin lahjabokserini. Sitä paskaa oli paljon! onneksi lumella hieromalla sen sai housuista jotenkin piiloon, hajua se ei poistanut.

Noin puolen tunnin päästä pääsin tarpomaan takaisin lähtöalueen vieressä olevalle Taisteluvälineteltalle. Tväl-teltta tyhjäksi ja vielä paperilla vähän parentelemaan tulosta. M-91 housut tuntuivat vähän iljakkailta paskaisena ja ilman kalsareita. Hetki tästä vartiomies soitti ja ilmoitti että ampumaharjoituksen komentaja on tulossa kissakauluksisen (kenraali) Prikaatin komentajamme kanssa seuraamaan ammuntojen loppuvaiheita. Jo mennessäni tekemään ilmoitusta näin kujeilevan ilmeen molempien kasvoilla. Ikimuistoinen hetki, joka menee jopa kunniamerkkejen ohi, oli se kun suuresti kunnioittamani komentaja ojensi minulle palkinnon hyvin suoritetuista ammunnoista. Palkinto oli rullallinen Lambia.

Dummy!

Kuten esittelytekstistäni ilmeni, työskentelen nykyään matkapuhelinalalla.
Nykyiselle alalle hakeutumiseni on täysin sattumaa. Vuonna 2006 halusin päästä pois
puolustusvoimien palveluksesta ja saada töitä Tampereelta. Tampere kiehtoi lähinnä silloisen tyttöystäväni takia, hän opiskeli täällä. Hakupiirini oli todella laaja niin maantieteellisesti kuin alallisestikin. Kävin mm. työhaastattelussa Hämeenlinnassa, työnä ovelta ovelle kiertävä imurikauppias. Laitoin hakemuksia myös vanginvartijaksi, puhelinmyyjäksi jne.

Matkapuhelinala kuullosti kiinnostavalta. Onhan sukupolveni tottunut seuraamaan puhelinten kehitystä koko nuoruusikänsä. Itse aloitin kännykkään puhumisen sangen myöhään. Isäni osti Nokia 1611 puhelimen vuonna 1997. Hyvin nopeasti hän sai kuitenkin huomata, että puhelin oli siirtynyt parempiin taskuihin. Meillä oli isän kanssa ns. yhteisliittymä. Hän sai pitää puhelinta sunnuntaisin ja maksaa laskut, minä hoidin laskujen kerryttämisen. Vuonna 1997 olin jälkijunassa, yli puolella lukion lukkakavereistani oli jo kännykkä.

Ensimmäinen oma puhelin ja liittymä oli Nokia 3210+Radiolinja. Tämän jälkeen puhelin on vaihtunut puhelin/vuosi vauhtia. Isälläni on tällä hetkellä menossa kolmas puhelin. Ennen alalle siirtymistä listani on seuraava (huom. kaikki Nokian puhelimia, nykyään kyseisestä merkistä saan ihottumaa)
Nokia 3210, 3310, 7250i, 6600, 6260, 5140i, N70.
Tällä hetkelläni kotonani on omassa käytössäni yli 60 eri puhelinta. Joten valinnanvaraa riittää.

Mennäkseni itse otsikon aiheeseen. Yksi asia minua on matkapuhelinmaailmassa kovasti ihmetyttänyt viimeaikoina. Dummyt! Dummyt (suom. tyhmä, nukke, tutti, pölkkypää, huvitutti) ovat aidon puhelimen kokoisia ja painoisia kapuloita joissa ei ole mitään ns. älyä. Niitä voi esim. sovittaa taskuun että kuinka paljon pullottaa, harvoin edes näppäimistä saa aitoa tuntumaa. Olen miettinyt viittaako kyseinen nimi, dummy, kyseiseen kapulaan vai sen keksijään. Mitä iloa tällaisesta kapulasta on kuluttajalle? Toki, ykkösasia kuluttajalle on puhelimen ulkonäkö, tämän jälkeen hinta ja sitten ruvetaan katsomaan mitä ominaisuuksia puhelimesta löytyy. Mutta ei asiakasta kiinnosta lukea tylsiä numero-kirjain yhdistelmiä spekseistä, he haluavat testata käyttöliittymää, mitä tapahtuu mistäkin nappulasta, kuinka mukava puhelin on käyttää, millaisia ääniä se päästää ja kuinka kirkas on näyttö.

Suomessa todella harvassa liikkeessä on tarjolla vain toimivia demo-kappaleita. Suurimmassa osassa liikkeistä löytyy vain dummyja.
Mutta miksi tämä kulttuuri on keksitty matkapuhelimiin? Miltä tuntuisi jos menisit televisio-ostoksille. Liikkeessä olisi monen kokoista ja näköistä töllötintä. Mutta et voisikaan verrata kuvanlaatuja, koska kyseessä olisi dummy-telkkarit. Muoviseen lootaan olisi vain liimattu 50 tuumainen still-kuva! "Hyvältä näyttää, minä otan tämän."
Tai autokaupassa! "Haluaisin koeajaa tuota Audi S5 Quattroa." "Valitettavasti meillä on vain dummyversioita autoista, mutta näettehän te speksit listasta. Kulkee 250km/h, neliveto jne. Miksi sitä pitäisi ajaa?"
Hedelmätiskillä saisit puristella vain dummy-banaaneja. Aidot saat sitten ostamassasi myyntipakkauksessa. Mutta näkeehän dummyista että ne on keltaisia ja mahtuu vaikka perseeseen.

Ok. Kärjistettyjä mielipiteitä, vai onko? Esim. tietokoneissa mallistot vaihtuvat lähes samaa tahtia kuin matkapuhelimissa. Hintaluokkakaan ei ole ratkaisevasti suurempi.(alle 100€ puhelimista ei tehdä dummyja) Miksi joku valopää ei ole keksinyt tehdä dummytietokoneita?

Tässä ensimmäinen tekstini ja heti tautista avautumista. Kiitos siitä että luit, palaa toki palstalle!

Avauspotku

Hei!

Bloggaaminen on tätä päivää.
Nykyään aloitan surffausessioni tarkastamalla muutaman
tärkeimmän kaverini blogin. Huomaan aina ilostuvani kun sivuilla on päivitystä tapahtunut.
On aivan sama kerrotaanko blogissa sydäntä särkevää vuodatusta, pakinamaista sanojen ilotulitusta, totaalista kyllästymistä yhteiskuntaan tai muutama sekava lause villin baari-illan jälkeen. Kurkistus toisen elämään on silti aina antoisaa.

Nyt tosin olen huomannut, etten välttämättä soittele kavereilleni niin useasti, tiedänhän kuitenkin mitä heidän elämäänsä kuuluu. Se ei välttämättä ole hyvä asia.
Avaan nyt tämän blogin silläkin uhalla että oma puhelimenikin lakkaa soimasta. Pyrin täydentämään tätä sivua ainakin mukahauskoilla pohdinnoilla. Kirjoitusinspiraation saa usein myös päälle aivan totaalinen vitutus, mutta pyrin välttämään sitä että tekstini olisivat vain katkeraa vuodatusta.

Pääosin teen tätä blogia itselleni. Olen usein aloittanut tekemään päiväkirjaa, mutta laiskuus sen täyttämiseen on aina vaivannut. Uskon että tämä on omien tuntemusten tärkeää arkistointia muuallekin kuin muistinsyövereihin, josta varmasti on hyötyä ja iloa vuosien päästä.

Vähän tietoja minusta:

Nimi: Jussi Viljakainen
Syntynyt: Kesällä 1981 Lappeenrannassa
Asuu: Tampereella
Opiskelut: Ylioppilas, Upseerin perusopinnot
Työhistoria: Opetusupseeri, Puolustusvoimat; myyntineuvottelija,Matkapuhelin operaattori,
Nykyinen työpaikka: Market Development Manager, Matkapuhelin valmistaja
Koti: Avovaimo ja kissa